Kävimme vuosi sitten Kansalaisopiston sienikurssin yhdessä, koska haluamme molemmat oppia tunnistamaan sieniä paremmin. Sillä olisihan se hienoa, että metsäretkiltä voisi löytää välillä myös herkkuja lautaselle. Viime vuosi olikin hyvä sienivuosi aloitella sieniharrastusta ja saimme kerättyä tatteja ja haperoita myös säilöttäväksi. Eilen kävimme kertaamassa sienioppia Leivonmäen kansallispuiston ystävät -yhdistyksen sieniretkellä.
“Eivät ole vuodet toistensa kaltaisia” todettiin sieniretkellä useammastakin suusta. Tänä vuonna kun ei sieniä sitten olekaan viimevuotiseen malliin. Sienikonkarit odottivat vielä alkukesästä tästä hyvää sienivuotta, mutta niin vain sateinen alkukesä vaihtuikin kuivuuteen ja sienisato on ollut hyvin vaatimaton. Sieniretkellä löysimme kuitenkin muutamia kymmeniä sienilajeja tunnistettavaksi ja päivä oli kelinsäkin puolesta aivan loistava ulkoiluun ja metsässä liikkumiseen.
Me Jannen kanssa onnistuimme löytämään ihan mukavan saaliin keltavahveroita (siis kantarelleja) ja retken jälkeen kiertelimme vielä kahdestaan Leivonmäen metsässä ja keräsimme myös vaaleaorakasta. Tämä vaaleaorakas olikin meille uusi tuttavuus. Ensikatsomalta luulimme sitä lampaankääväksi, mutta tarkempi tarkastelu sienioppaan kanssa varmisti lajin vaaleaorakkaaksi.
Tällaisille aloittelijoille on mielestäni tärkeintä kerätä vain varmuudella tunnistettavia sieniä. Sieniharrastusta voi sitten vähitellen syventää opiskelemalla ja oppimalla tunnistusta lisää. Sienikurssit ja -retket ovat kyllä hyviä siinä mielessä, että sieltä saa varmuutta ja kertausta ammattilaisilta sekä kokeneemmilta sienestäjiltä. Pitää oppia katsomaan niitä oleellisia tunnusmerkkejä, värit ja muodot kun saattavat vaihtua sienen kasvaessa ja väri myös säidenkin mukaan.
Sienestämisen lomassa kävimme tietysti myös laavulla tulistelemassa ja syömässä eväitä. Siellä istuessa totesimme yhdessä, että emme ole koskaan olleet Leivonmäen kansallispuistossa niin hienolla kelillä – mutta emme myöskään niin ruuhkaisena päivänä. Hieno aurinkoinen ja lämmin syksysää oli nimittäin houkutellut retkeilijöitä ja ulkoilijoita melko paljon metsään. Tulipa siellä bongattua myös pari geokätköilijää. Helppo on tunnistaa laavulla kätköilijäksi henkilö, joka katsoo puhelintaan ja silmäilee kätkön suuntaan hieman turhautuneena, kun ei pääse etsimään muiden ihmisten vuoksi.
Kotimatkalla minäkin kävin etsimässä yhden kätkön, kun Rutalahden kylälle oli tullut uusi kätkö sitten viime käyntimme. Kätkö Letkaliiteri (GC61942) löytyi vinkin avulla nopeasti ja kylätiellä oli juuri sillä hetkellä hiljaista, joten loggaaminen oli nopea toimitus.
Kotona puhdistin sienet ja Janne laittoi niistä lisäkettä ruoan kanssa. Kyllä maistui hyvältä metsä lautasella!
Kirjoita kommentti